Syksy. Ruska. Pimeät illat. Kynttilät. Punaviini. Lämmin sohvan nurkka.
Syksyssä on aina luopumisen tuskaa, joka tekee minut surulliseksi. Pihakeinut jäävät ilman keinujia, ihmiset vetäytyvät sisätiloihin. Pukeudutaan kumisaappaisiin ja piiloudutaan sateenvarjon alle, ei katsota enää kohti eikä tervehditä. Ilma tuoksuu märältä, aamuisin hengitys huuruaa. Kukat kuolevat. Kaiken päälle laskeutuu läpinäkymätön harso, jonka alla ihmiset ajattelevat näitä samoja asioita.
Syksyisin luen tavallisesti paljon, lähinnä dekkareita jotka sopivat tunnelmiltaan täydellisesti omaan mielialaani. Sisustaminen nousee prioriteetiksi, luonnon värien paljous lähes vaatii tekemään joitain muutoksia myös kotiin. Tänä vuonna, tänä ensimmäisenä syksynä uudessa kodissani, valitsin väreiksi valkoista, harmaata, vaaleanpunaista ja vaaleansinistä. Ei siis varsinaisia syysvärejä, mutta ehkä nekin kielivät joistain muutoksista, joita minussa on tapahtunut. Tunnen itseni kevyeksi, realismi on saanut seurakseen ripauksen optimismia. Yhtenä iltana kävelin paljasvarpain pihalla, vesisateessa, kädet ylhäällä ja pyörin vimmatusti ympyrää. Tunsin itseni vapaaksi. Vesilammikoihin hyppiminen tuo saman tunteen. Mitä sitten, vaikkei olisikaan saappaita, mitä sitten, että onkin jo aikuinen?
Olen tutustunut uusiin ihmisiin. Olen aistinut heistä enemmän kuin koskaan ennen. Joidenkin ihmisten surumielisyys on lähes käsinkosketeltavaa ja jotkin paikat tuntuvat huokuvan samaa tunnelmaa. Johtuuko se syksystä, aikuisuudesta vai elämänkokemuksesta? Kaikesta yhteensä?
Kaiken vakavamielisyydenkin keskellä nautin syksystä. Sen kauneudesta, tekosyystä jäädä sisälle, kirjoista, tunnelmasta joka tulee kynttilöistä, uusista mahdollisuuksista.
